Elämä voi joskus heittää eteen tarinoita, jotka tuntuvat uskomattomilta. Minun tarinani alkoi jo lapsuudessani, ja sen keskiössä on äitini, jonka katkeruus ja menneisyyden haavat ovat varjostaneet suhdettamme. Tämä artikkeli kertoo, miksi äitini uhkasi kirota lapsenlapsensa, kun hän sai tietää salaisista häistäni, ja miten hänen asenteensa on vaikuttanut elämääni.
Lapsuuden varjo: Äidin katkeruus
Kaikki alkoi, kun olin kolmevuotias. En muista noita aikoja, mutta äitini on kertonut tarinaa usein. Hänen aviomiehensä, isäni, jätti hänet, ja vuoden sisällä kolme muuta miestä petti hänen luottamuksensa. Tämä oli äidilleni valtava isku, joka jätti syvät arvet. Vaikka en muista tapahtumia, muistan selvästi äitini raivokohtaukset ja kirosanat, jotka kaikuivat lapsuudessani.
Äitini alkoi jo varhain opettaa minulle, että ”kaikki miehet ovat roistoja”. Tämä mantra toistui läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. Esimerkiksi ensimmäisellä luokalla kerroin innoissani, että olin ystävystynyt luokkakaverin, pojan, kanssa. Äitini reaktio oli odottamaton ja aggressiivinen:
– Poika?! Tiedätkö, mitä niistä pojista kasvaa?! Lopeta tuo heti, tai itket vielä lapsi sylissäsi! Etkö tajua, että he tuhoavat elämäsi?
Hän sanoi tämän suoraan seitsemänvuotiaalle tytölle. Olin hämmentynyt, loukkaantunut ja purskahdin itkuun. Äidin asenne ei ainoastaan torjunut ystävyyttäni, vaan sai minut tuntemaan, että olin tehnyt jotain väärää.
Äidin valvonta jatkui aikuisuuteen
Äitini asenne ei muuttunut vuosien myötä. Koko koulu- ja opiskeluaikani hän tarkkaili elämääni ja reagoi vihamielisesti, jos lähelläni oli mies – oli hän sitten ystävä, luokkatoveri tai potentiaalinen kumppani. Hänen mukaansa yksikään mies, oli hän rikas tai köyhä, hyvä tai huono, ei ansainnut luottamustani. Hänen mottonsa oli: ”Yksikään roisto ei saa satuttaa tytärtäni niin kuin minua satutettiin.”
Tämä ajattelutapa oli raskas taakka. Äitini menneisyyden traumat hallitsivat elämääni, ja hänen pelkonsa esti minua luomasta terveitä ihmissuhteita. Hänen katkeruutensa tuntui kohtuuttomalta, mutta en voinut muuttaa hänen ajatteluaan.
Rakkaus muutti kaiken
30-vuotiaana tapasin Goshan. Hän ei ole miljonääri, tiedemies eikä elokuvatähden näköinen, mutta rakastuin häneen palavasti. Tunteeni olivat niin voimakkaita, että olin valmis seuraamaan häntä vaikka maailman ääriin. Goshakin rakastui minuun, ja suhteemme oli täynnä intohimoa ja lämpöä.
Ajan myötä hän kosi minua romanttisesti – sormus oli piilotettu kakkuun. Olin onneni kukkuloilla, mutta typeränä päätin kertoa asiasta äidilleni toivoen, että hän iloitsisi puolestani. Sen sijaan sain raivokohtauksen:
– Mitä?! Naimisiin?! Vain minun ruumiini yli! Etkö tajua, mihin tämä johtaa? Kaikki miehet pettävät!
Yritin puolustautua ja sanoin, että hänen epäonnistunut kokemuksensa ei tarkoita, että kaikki naiset epäonnistuvat. Menin jopa niin pitkälle, että huomautin hänen omasta luonteestaan, joka saattoi vaikuttaa hänen ihmissuhteisiinsa. Tämä vain pahensi tilannetta:
– Kuinka kehtaat puhua äidillesi näin?! Et saa siunaustani, älä edes pyydä! Ja tuo sinun Goshasi ei astu jalallaankaan kotiini!
Tajusin, että äitini reaktiot eivät olleet normaaleja. Hänen käytöksensä viittasi syviin psyykkisiin ongelmiin, mutta en halunnut jäädä setvimään niitä.
Salaiset häät ja äidin reaktio
Päätimme Goshan kanssa pitää häät salassa. Emme kertoneet kenellekään, edes läheisille ystäville tai sukulaisille. Goshan perheessä ei ollut samanlaista draamaa, joten hän saattoi jakaa ilonsa joidenkin kanssa. Minulla ei ollut tätä mahdollisuutta, joten pidin onneni omana tietonani.
Häiden jälkeen kerroin asiasta äidilleni, osittain uhmakkuuttani, mutta myös toivoen pientä mahdollisuutta sovintoon. Toive oli naiivi. Äitini reaktio oli murskaava:
– Sinä petät minut, tyttäreni! Menit naimisiin salaa ja iloitset siitä? Et tule koskaan olemaan onnellinen! Ja jos luulet, että annan siunaukseni, olet väärässä. En halua nähdä sinua enkä sitä Goshaa!
Kun mainitsin, että saattaisin pian antaa hänelle lapsenlapsen, hän meni vielä pidemmälle:
– Kiroan senkin lapsenlapsen! Pysykää poissa, sinä ja koko teidän jenginne!
Elämä ilman äitiä
Nyt, vuoden kuluttua, en ole ollut yhteydessä äitiini. Hän ei soita eikä kirjoita, enkä minäkään yritä enää sovintoa. Hänen sanansa satuttivat syvästi, ja loukkaus on juurtunut sydämeeni. En voi käsittää, mikä saa äidin uhkaamaan kiroavansa oman lapsenlapsensa. Ehkä kyse on psyykkisestä ongelmasta, mutta en ole lääkäri enkä halua spekuloida enempää.
Äitini uhkasi kirota lapsenlapsensa, ja se on jättänyt minuun syvän jäljen. Olen päättänyt keskittyä omaan elämääni ja rakentamaan onnellisen tulevaisuuden Goshan kanssa, vaikka äitini tuki puuttuu.
