Huomaatko joskus, että joku pyytää anteeksi täysin turhia asioita? “Sori että olen myöhässä viisi sekuntia”, “anteeksi kun hengitän näin kovaa”, “sori kun kysyin”. Aluksi se kuulostaa vain kohteliaisuudelta, mutta kun sama lause toistuu kymmeniä kertoja päivässä, alkaa tuntua siltä, että ihminen yrittää tehdä itsensä mahdollisimman pieneksi ja näkymättömäksi. Psykologian mukaan tämä ei ole sattumaa – se on syvälle juurtunut selviytymismekanismi.
Miksi “anteeksi” muuttuu joskus koko persoonallisuudeksi?
Kun ihminen pyytää anteeksi asioita, joista kukaan ei ole loukkaantunut, hän ei oikeasti pyydä anteeksi tekoa – hän pyytää lupaa olla olemassa. Taustalla on usein lapsuuden ja nuoruuden kokemus, jossa omat tarpeet, mielipiteet ja tunteet piti aina laittaa muiden edelle. Kotona tai koulussa saattoi oppia, että rauha säilyy vain, jos on hiljaa, jos ei vaadi tilaa, jos ei ärsytä ketään. “Anteeksi” muuttuu silloin suojakilpeksi: jos pyydän anteeksi ensin, kukaan ei ehdi suuttua minulle.
Tutkimukset osoivat, että jatkuvasti anteeksi pyytävät kantavat usein liiallista vastuuta muiden tunteista. He uskovat tiedostamattaan, että jos joku ympärillä on huonolla tuulella, se on varmasti heidän syytään. Tämä ajatusmalli vahvistaa itseään: mitä enemmän pyytää anteeksi, sitä vahvemmaksi tulee tunne, että on aina jotenkin väärässä.
Miten liiallinen anteeksipyytely vahingoittaa hiljaa sisältä?
Jatkuva “sori” syö itsetuntoa kuin hapan sade. Se viestittää aivoille: “Et ole arvokas sellaisenaan, sinun pitää ansaita oikeus olla tässä tilassa. Ajan myötä ihminen alkaa uskoa, että hänen rajansa, mielipiteensä ja tilansa eivät ole yhtä tärkeitä kuin muiden. Tuloksena on kasvava ahdistus, uupumus ja katkeruus – koska omaa ääntä ei koskaan kuule kukaan, ei edes itse.
Moni huomaa tämän vasta silloin, kun suhde tai työpaikka muuttuu täysin epätasapainoiseksi: toinen osapuoli päättää aina, toinen pyytää aina anteeksi. Ja kun vihdoin yrittää sanoa “ei” tai puolustaa itseään, se tuntuu maailman vaikeimmalta asialta.
Voiko kohteliaisuudesta kasvaa ansa?
Joissakin kulttuureissa ja perheissä kohteliaita ja anteeksipyytäviä ihmisiä pidetään ihanteellisina. He eivät riitele, eivät vaadi, eivät häiritse. Mutta kun kohteliaisuus menee yli ja muuttuu itsensä mitätöinniksi, se lakkaa palvelemasta ketään. Toiset alkavat tiedostamattaan käyttää hyväkseen sitä, joka aina perääntyy ensin. Ja se, joka aina pyytää anteeksi, jää kantamaan koko tunnekuormaa yksin.
Mitä tapahtuu, kun lakkaa sanomasta “anteeksi” turhaan?
Ensimmäinen kerta, kun jättää “sorin” sanomatta ja sanoo sen sijaan “kiitos kun odotit” tai “kiitos kärsivällisyydestä”, tuntuu melkein rikolliseltä. Sydän hakkaa, kädet hikoavat. Mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta: maailma ei romahda. Kukaan ei suutu. Usein kukaan ei edes huomaa eroa. Ja joka kerta kun onnistuu olemaan sanomatta turhaa anteeksipyyntöä, aivoille tulee viesti: “Minä kelpaan ilmankin.”
Samalla itsetunto alkaa kasvaa. Rajat vahvistuvat. Ihmissuhteet tasapainottuvat, koska niissä on tilaa kahdelle aikuiselle – ei yhdelle, joka aina alistuu, ja toiselle, joka aina voittaa.
Pieni harjoitus, joka voi muuttaa kaiken
Seuraavan viikon ajan kokeile tietoisesti korvata turha “anteeksi” jollain muulla.
- Myöhästyit kokouksesta → “Kiitos kun odotitte.”
- Joku törmää sinuun → hiljaa hymy sen sijaan että pyydät anteeksi olemassaoloasi.
- Kysyt jotain → jätä “sori kun häiritsen” pois ja kysy suoraan.
Aluksi se tuntuu paljaalta ja pelottavalta. Mutta jo muutaman päivän jälkeen huomaat, että ihmiset kohtelevat sinua eri tavalla – kunnioittavammin. Ja mikä tärkeintä: alat itse tuntea, että sinulla on oikeus ottaa tilaa.
Liiallinen anteeksipyytely ei ole kohteliaisuutta. Se on opittu tapa tehdä itsensä näkymättömäksi. Ja kun lopettaa sen, ei muutu epäkohteliaaksi – tulee näkyväksi. Tulee aikuiseksi, jolla on oikeus sanoa, tuntea ja olla juuri sellainen kuin on.
Mitä jos tänään jätät sanomatta yhden turhan “anteeksi”? Vain yhden. Se voi olla alku sille, että lopulta lakkaat pyytämästä anteeksi sitä, että olet olemassa.
