Tyynenmeren luoteisosa, Vancouverinsaaren ja Pohjois-Kalifornian välinen alue, on yksi planeetan aktiivisimmista ja samalla pelottavimmista paikoista. Siellä tapahtuu juuri nyt jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty näin selvästi ja näin laajassa mittakaavassa: valtameren kuori ei vain uppoa Pohjois-Amerikan laatan alle – se hajoaa sisältäpäin, repeää, halkeaa, murtuu ja kuolee hitaasti, pala palalta, kuin vanha rautatievaunu, joka suistuu raiteiltaan yksi vaunu kerrallaan. Geologit kutsuvat tätä prosessia “subduktiovyöhykkeen hitaaksi kuolemaksi”, ja se pakottaa kirjoittamaan uudelleen kaikki oppikirjat maapallon tektoniikasta.
75 kilometrin halkeama, joka repii Explorer-laattaa kahtia – ja se tapahtuu juuri nyt
Vuonna 2021 tutkimusalus Sikuliaq laski Cascadian subduktiovyöhykkeelle 15 kilometriä pitkän ketjun äärimmäisen herkkiä merenpohjan seismisiä antureita – tiheimmän koskaan rakennetun verkoston. Kun tutkijat Louisianan osavaltion yliopiston Brandon Shackin johdolla alkoivat analysoida dataa, he melkein putosivat tuoleiltaan.
Explorer-niminen pieni valtameren laatta, joka on jäänyt Juan de Fucan ja Pohjois-Amerikan laatan väliin kuin puristuksiin jäänyt sirpale, oli haljennut lähes pystysuoralla, yli 75 kilometriä pitkällä murtumalla. Joissain kohdissa laatan toinen puoli oli uponnut jopa 5 kilometriä alemmas kuin viereinen osa. Joillain sektoreilla seismiset aallot eivät enää heijastuneet lainkaan – merkki siitä, että laatta oli jo irronnut kokonaan ja lakannut olemasta osa subduktioprosessia. Se oli kuin joku olisi alkanut repiä laattaa sisältäpäin rikki, hitaasti mutta vääjäämättä.
Subduktiovyöhykkeet eivät kuole räjähdyksellä – ne kuolevat hitaasti ja tuskallisesti vuosikymmenestä toiseen
Aiemmin on kuviteltu, että subduktiovyöhykkeet joko toimivat normaalisti tai sammuvat kerralla yhdessä valtavassa katastrofissa. Nyt tiedämme, että ne voivat kuolla myös hitaasti, kuin vanha ihminen, joka menettää voimansa pala palalta.
Kun laatta hajoaa, syntyy mikrolevyjä – pieniä, itsenäisiä palasia, joilla on omat rajansa, omat liikkeensä ja omat jännityksensä. Jokainen mikrolevy luo oman pienen vika-alueensa, joka voi varastoida ja vapauttaa energiaa täysin eri rytmissä kuin iso laatta. Tämä selittää esimerkiksi ne kummalliset, “orvot” laatanpalaset, joita on löytynyt Baja Californian edustalta – ne ovat jäänteitä juuri tällaisesta hitaasta hajoamisesta, joka alkoi kymmeniä miljoonia vuosia sitten.
Cascadia – maailman pelätyin subduktiovyöhyke – on nyt vielä arvaamattomampi
Cascadian subduktiovyöhyke on yksi planeetan vaarallisimmista paikoista. Se pystyy tuottamaan magnitude 9,0–9,2 megajäristyksen, joka vapauttaa 30 kertaa enemmän energiaa kuin San Andreaksen vika. Viimeksi se teki niin 26. tammikuuta 1700, ja syntynyt tsunami näkyi vielä Japanin kronikoissa.
Nyt kun tiedämme, että vyöhyke hajoaa epätasaisesti, vanhat mallit eivät enää toimi. Energia ei purkaudu tasaisesti koko 1100 kilometrin pituiselta vyöhykkeeltä – se voi jäädä jumiin juuri niihin mikrolevyihin ja vapautua yllättäen, paljon voimakkaammin ja paljon paikallisemmin. Se tekee ennustamisesta vaikeampaa, mutta samalla uudet, tarkemmat seismiset mallit voivat pelastaa miljoonia ihmishenkiä Seattlessa, Portlandissa, Vancouverissa ja kaikissa rannikon kaupungeissa.
Maapallon kasvot muuttuvat taas kerran – tulivuoret voivat herätä paikoissa, joissa niitä ei ole ollut miljooniin vuosiin
Kun laatta hajoaa ja syntyy “levy-ikkunoita” – aukkoja litosfääriin – kuuma vaippamateriaali pääsee nousemaan suoraan pintaan ilman, että se jäähtyisi matkalla. Se voi käynnistää uuden vulkanismin alueilla, joissa ei ole ollut tulivuoria kymmeniin miljooniin vuosiin.
Jo nyt tutkijat näkevät merkkejä siitä, että Cascadian yllä oleva mannerlaatta alkaa oheta ja kuumentua. Jos prosessi jatkuu, Pohjois-Amerikan luoteisosa voi saada uusia tulivuoria – ei välttämättä huomenna, mutta geologisessa ajassa hyvin pian.
Planeettamme on elävä – ja me saamme nähdä sen harvinaisimman temppunsa
Tyynenmeren pohjoisosa on juuri nyt keskellä hidasta, mutta täysin peruuttamatonta muutosta. Vanha valtameren kuori hajoaa palasiksi, uudet mikrolevyt syntyvät, mannerlaatta ohennee ja vaippa alkaa kuumentaa kaikkea yläpuolellaan.
Se on pelottavaa, koska se muistuttaa, miten hauraita olemme. Se on samalla käsittämättömän kiehtovaa, koska saamme elää juuri sillä hetkellä, kun maapallo näyttää meille yhden salatuimmista ja harvinaisimmista prosesseistaan – subduktiovyöhykkeen hitaan kuoleman.
Miljoonien vuosien jälkeen Cascadia on alkanut kuolla. Ja me olemme täällä todistamassa sitä – vain muutaman kilometrin merenpohjan alla, juuri nyt, juuri tällä hetkellä.
