Lapsi vertaa itseään muihin – näin autat häntä löytämään oman ainutlaatuisen voimansa ja lopettamaan turhan kilpajuoksun

Eräänä iltana lapsi heittää repun nurkkaan, lysähtää sohvalle ja sanoo hiljaa: ”Mä olen huonoin koko luokalla.” Tai: ”Kaikki muut saavat kymppejä, miksi mä en?” Tai yksinkertaisesti: ”Ne on parempia kuin minä.” Se hetki sattuu kuin pieni neula sydämessä. Tiedät, että vertailu on alkanut – ja se voi kasvaa hiljalleen isoksi varjoksi, jos siihen ei puututa ajoissa. Mutta hyvä uutinen on tämä: vertailu ei ole lapsen vika, eikä se tarkoita että hän olisi rikki. Se on vain merkki siitä, että hän on alkanut etsiä paikkaansa maailmassa – ja nyt hän tarvitsee sinut oppaaksi.

Miksi vertailu alkaa juuri nyt – ja miksi se tuntuu niin kipeältä?

Noin 7–8-vuotiaana lapsen maailma laajenee. Enää ei riitä, että on ”kiva” tai ”nopea”. Nyt on tärkeää tietää, missä kohtaa ryhmää seisoo. Psykologit kutsuvat tätä sosiaaliseksi vertailuksi: ihminen tarvitsee muita kuin mittatikkuja, koska omia kykyjä on vaikea arvioida tyhjässä tilassa.

Lapsi ei vielä osaa valita vertailukohteita tasapuolisesti. Hän katsoo vain niitä, jotka ovat edellä – nopein juoksija, paras lukija, hauskin vitsien kertoja. Omat edistysaskeleet jäävät näkymättömiin, koska ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Samalla koulu, harrastukset ja jopa aikuisten huomaamattomat kommentit (”voi kun toi kaveri lukee jo kokonaisia kirjoja!”) vahvistavat viestiä: arvo mitataan vain sillä, mitä näkyy ulospäin.

Tulos? Lapsi alkaa uskoa kolme vaarallista lausetta:

1. Minun täytyy olla paras, jotta olen rakastettava.
2. Jos joku on parempi, minä olen automaattisesti huono.
3. Virheet tarkoittavat, että olen epäonnistunut ihmisenä.

Mitä vertailu oikeasti tarkoittaa – ja mitä lapsi sillä yrittää sanoa?

Kun lapsi vertaa, hän ei oikeasti puhu matematiikasta, jalkapallosta tai piirtämisestä. Hän sanoo: ”Pelkään, etten riitä tällaisena.” Se on avunhuuto, joka on paketoitu vertailuun, koska pienelle ihmiselle se on helpompi tapa ilmaista isoja tunteita.

Konkreettiset tavat auttaa – askel askeleelta, päivä kerrallaan

1. Pysähdy tunteen äärelle – älä kiirehdi korjaamaan Kun lapsi sanoo ”mä olen huono”, vastaa: ”Kuulostaa siltä, että just nyt tuntuu tosi raskaalta. Halaatko kertoa lisää?” Anna tilaa surulle, pettymykselle tai kiukulle. Kun tunne saa nimen ja tilan, se lakkaa hallitsemasta.
2. Opeta erottamaan taito ja arvo Toista usein tämä lause: ”Taito on kuin lihas – se kasvaa, kun sitä harjoittelee. Arvo on kuin sydän – se on jo valmis ja täydellinen.” Kun lapsi mokaa kokeessa, sano: ”Tänään matematiikka-lihas kaipasi vähän enemmän treeniä. Se ei tarkoita mitään sinusta ihmisenä.”
3. Tee näkyväksi kehitys, ei vain lopputulos Pidä ”voittajamappia” tai ”kehityspurkkiä”: joka kerta kun lapsi yrittää uudestaan tai oppii jotain uutta, sinne tippuu lappu tai helmi. Kuukauden päästä katsotte yhdessä: ”Katso kuinka paljon olet kasvanut! Tämä kaikki tapahtui, vaikka et aina ollut nopein.”
4. Näytä, että myös aikuiset ovat keskeneräisiä Kerro omista epäonnistumisistasi – ei dramaattisesti, vaan arkisesti: ”Tänään poltin pannukakut kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla ne olivat aivan mustia. Nyt ne ovat vain vähän tummia. Huomenna ehkä jo täydellisiä.” Lapsi tajuaa: kaikki ovat matkalla, kukaan ei synny valmiina.
5. Rakenna identiteettiä, joka ei riipu suorituksista Tee yhdessä ”Minä olen” -lista, johon ei saa kirjoittaa yhtään koulu- tai harrastusasiaa: – Minä olen maailman paras halikone – Minä keksin parhaat leikit – Minä huomaan, kun kaverilla on surullinen mieli – Minä osaan nauraa omille kömmähdyksilleni Kun lista on valmis, ripustakaa se jääkaapin oveen. Se muistuttaa joka päivä: tämä kaikki olen minä, vaikka en saisikaan kymppiä.
6. Opeta iloitsemaan toisten puolesta – se on salainen superkyky Kun kaveri onnistuu, sano ääneen: ”Mahtavaa! Nyt maailmassa on taas vähän enemmän taitoa ja iloa.” Näin lapsi oppii, että toisen valo ei himmennä omaa.

Mitä tapahtuu, kun lapsi vihdoin näkee oman valonsa?

Eräänä päivänä kuulet jotain uutta: ”Tänään kaveri luki nopeammin kuin minä, mutta minä sain naurattaa koko luokkaa välitunnilla.” Tai: ”En ollut nopein viestissä, mutta autoin joukkueen voittoon kannustamalla.”

Hän ei enää pelkää olla jäljessä, koska tietää olevansa täydellinen juuri tällaisena – erilaisena, ainutlaatuisena ja korvaamattomana.

Vertailu ei koskaan katoa kokonaan, se kuuluu ihmisyyteen. Mutta kun lapsi kantaa mukanaan vahvaa tunnetta omasta arvostaan, vertailu lakkaa satuttamasta. Se muuttuu vain tiedoksi: joku osaa jotain paremmin juuri nyt – ja minä opin sen huomenna, jos haluan.

Sinä olet se ihminen, joka voi antaa lapselle tämän lahjan: muistuttaa päivittäin, että hänen valonsa palaa kirkkaasti riippumatta siitä, miten nopeasti muut juoksevat.

Ja se on ehkä tärkein asia, mitä vanhempi voi lapselleen koskaan antaa.

Mitä yhtä pientä lausetta voisit tänään sanoa, joka muistuttaisi lastasi siitä, miten ainutlaatuinen ja arvokas hän on – juuri näin?