On hetkiä, jolloin kaikki tuntuu tyhjältä. Istut keittiönpöydän ääressä kahvikuppi kädessä, ulkona sataa, puhelin vilisee muiden upeita uutisia, ja yhtäkkiä sisällä leviää kylmä aalto: ”Tässäkö tämä oli? Onko minulla mitään annettavaa? Kuljenko vain päivät läpi odottaen jotain, mikä ei koskaan tule?” Se ei ole tavallinen suru. Se on jotain paljon raskaampaa – tunne siitä, että elämässä pitäisi olla joku iso, kirkas tarkoitus, ja sinä kuljet edelleen pimeässä. Sitä kutsutaan kohtalohuoleksi, ja se on yksi tämän ajan salakavalimmista mielen varjoista.
Se ei tule ilmoittamalla. Se hiipii hiljaa. Alat huomata, että muiden menestystarinat eivät enää inspiroi, vaan satuttavat. Joku kertoo vaihtaneensa alaa 35-vuotiaana ja perustaneensa unelmiensa yrityksen, ja sinä tunnet piston sydämessä. Joku toinen sanoo ”minä vain tiesin aina, että tämä on minun tieni”, ja sinä ajattelet, että sinä et ole koskaan tiennyt mitään. Työpaikka tuntuu vieraalta, harrastukset tyhjiltä, viikonloput kuluvat selailuun, ja silti mikään ei täytä sitä sisäistä aukkoa. Aika kuluu, kalenteri täyttyy, mutta mikään ei tunnu omalta.
Miksi juuri nyt kohtalohuoli tuntuu niin musertavalta
Me elämme ensimmäistä kertaa historiassa ilman valmiita käsikirjoituksia. Isoisämme tiesi, että hänestä tulee maanviljelijä tai seppä, koska isä oli sitä ennen häntä. Nyt meillä on tuhansia vaihtoehtoja, ja jokainen niistä huutaa ”valitse minut, tai kadut ikuisesti”. Samalla some syöttää päivittäin tarinoita ihmisistä, jotka ”löysivät intohimonsa” ja muuttivat elämänsä yhdessä yössä. Se luulemme, että meilläkin pitäisi olla sellainen hetki, sellainen salamanisku, joka yhtäkkiä paljastaa kaiken. Kun sitä ei tule, alamme epäillä itseämme.
Sitten on vielä eliniän pidennys. 30-vuotiaana tajuaa, että edessä voi olla vielä 60 aktiivista vuotta. Kuusikymmentä vuotta! Miten voi täyttää sellaisen ajan, jos ei tiedä millä? Vapaus on muuttunut vankilaksi, koska valintoja on liikaa ja väärä valinta tuntuu katastrofilta.
Miten kohtalohuoli oikeasti tuntuu arjessa
Se on se tunne, kun avaat LinkedInin ja suljet sen heti. Se on se hetki, kun joku kysyy ”mitä sinä haluaisit tehdä, jos rahalla ei olisi väliä”, ja sinulla ei ole vastausta. Se on se sunnuntai-ilta, kun pitäisi olla levännyt, mutta olet vain väsynyt ja tyhjä. Se on se hetki, kun katsot peiliin ja ajattelet ”minä olen jo näin vanha, enkä ole vielä löytänyt sitä yhtä juttua”. Se on jatkuva taustamelu, joka sanoo ”sinä juokset väärään suuntaan” vaikka et tiedä, missä oikea suunta edes on.
Tie ulos ei ole yksi suuri oivallus – se on tuhat pientä askelta
Kaikki alkaa siitä, että lakkaat odottamasta suurta ilmoitusta taivaalta. Sitä ei tule. Sen sijaan merkitys syntyy hitaasti, kerros kerrokselta, kuin lumi joka kasaantuu hiljaa maahan. Eräänä päivänä huomaat, että se tunne, kun autat työkaveria deadlinen kanssa, on tärkeämpi kuin mikään unelma-ammatti. Toisena päivänä huomaat, että se hetki kun lapsi juoksee syliisi, on koko elämän tarkoitus juuri silloin. Kolmantena päivänä huomaat, että se tunne kun saat kirjoitettua yhden hyvän lauseen, on arvokkaampi kuin kaikki some-seuraajat yhteensä.
Merkitys ei ole jossain kaukana horisontissa. Se on tässä hetkessä, tässä kahvikupissa, tässä keskustelussa, tässä pienessä teossa joka tuntuu oikealta juuri nyt.
Anna itsellesi lupa olla keskeneräinen. Anna itsellesi lupa vaihtaa suuntaa 40-vuotiaana, 50-vuotiaana, 70-vuotiaana. Elämä ei ole yksi suora tie yhdellä maaliin. Se on labyrintti, jossa saa kulkea sokkoteitä ja palata takaisin. Ja joka kerta kun uskallat astua uudelle polulle, vaikka pelottaa, kasvatat itseäsi vähän isommaksi.
Konkreettisia tapoja, jotka oikeasti keventävät kohtalohuolta
Vietä yksi ilta viikossa tekemässä jotain, joka ei tuota mitään. Kävele ilman puhelinta. Istu penkillä ja katso ihmisiä. Piirrä vaikka et osaa. Kirjoita päiväkirjaan vaikka et ikinä lue sitä uudestaan. Tee jotain vain siksi, että se tuntuu hyvältä juuri nyt.
Kysy itseltäsi joka ilta kolme asiaa: mitä tänään opin, kenelle olin hyödyksi, mikä sai sydämen lyömään vähän nopeammin. Ne vastaukset ovat merkitystä. Ne ovat todiste siitä, että elit tänään täysillä, vaikka et tiennyt mihin olet menossa.
Kohtalohuoli ei katoa koskaan kokonaan. Se on osa sitä, että välität. Mutta sen ei tarvitse hallita sinua. Voit kantaa sitä kuin vanhaa reppua – raskaana mutta tuttuna – ja jatkaa silti eteenpäin. Ja jonain päivänä huomaat, että reppu on keventynyt, koska olet täyttänyt sen tuhansilla pienillä, aidoilla hetkillä, jotka yhdessä muodostavat juuri sinun elämäsi.
Et ole myöhässä. Et ole väärässä paikassa. Olet juuri siellä, missä pitääkin olla juuri nyt. Ja se riittää.
