Olette treffeillä kolmannen kerran. Kemiat räiskyvät, nauratte samalle vitsille, suutelette hissin nurkassa kuin teini-ikäiset. Seuraavana aamuna lähetät viestin: ”Eilen oli tosi kiva.” Sitten alkaa odotus. Tunnit muuttuvat päiviksi, päivät viikoiksi. Ei viestiä, ei selitystä, ei mitään. Vielä kymmenen vuotta sitten olisit vain todennut, että tyyppi on epämääräinen, blokannut ja jatkanut elämää. Nykyään some on täynnä valmiita selityksiä: ”Sillä on varmasti välttelevä kiintymyssuhde. Hän pelkää läheisyyttä. Anna tilaa, hän palaa kun tuntee olonsa turvalliseksi. Olet hänelle tärkeä, siksi hän katoaa.”
Toinen klassikko: uusi kumppani vaatii sinua poistamaan kaikki entiset somasta, lähettämään sijainnin tunnin välein, tarkistamaan puhelimen joka ilta, raivostuu jos vastaat viestiin viisi minuuttia myöhässä ja syyttää sinua, jos olet hymyillyt väärälle ihmiselle kadulla. Selitys on heti valmiina: ”Hän on vain ahdistuneesti kiintynyt. Hänellä on ollut rankka lapsuus. Hänen täytyy nähdä, että olet luotettava. Ole kärsivällinen, rakkaus parantaa.”
Ja juuri siinä kohtaa psykologinen valistus muuttuu vaarallisimmaksi myrkyksi, mitä koskaan olemme keksineet.
Kun selittäminen muuttuu sietämisen ja kärsimyksen tekosyksi
Kaikella käytöksellä on aina joku syy. Lapsuuden hylkäämiskokemukset, vanhempien avioero, eksän pettäminen, huono terapiaistunto, masennuslääkityksen lopettaminen, huonompi päivä, huonompi vuosi. Nykyään selitykset ovat valmiina TikTokissa, Instagram-reelsissä, terapiaslangin täyttämillä keskustelupalstoilla ja ystävien kahvipöytäkeskusteluissa. Mutta selittäminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen. Ja hyväksyminen ei tarkoita, että sinun pitää jäädä siihen suhteeseen, joka satuttaa sinua joka ikinen päivä.
Jos joku:
- katoaa viikoiksi ilman sanaa
- käyttää hiljaisuutta rangaistuksena
- manipuloi syyllisyydellä ja kyynelillä
- rikkoo rajoja jatkuvasti ja pyytää anteeksi vain sanoakseen ”mutta sinä provosoit”
- vaatii sinua muuttumaan, mutta ei itse muuta mitään
- antaa sinulle murusia ja kutsuu sitä leiväksi
- saa sinut tuntemaan, että olet aina se, joka tekee väärin
…niin sillä ei ole mitään väliä, onko taustalla välttelevä, ahdistunut, desorganisoitunut vai turvallinen kiintymyssuhde. Ei ole väliä, oliko lapsuus rankka, oliko äiti kylmä, oliko isä poissa, käykö hän terapiassa kolme kertaa viikossa vai lukeeko hän kiintymyssuhdekirjoja yökaudet.
Ainoa fakta, joka merkitsee, on tämä: tämä ihminen satuttaa sinua juuri nyt. Ja sinulla on täysi oikeus, velvollisuus ja lupa lähteä.
”Minä olen se poikkeus, joka parantaa hänet” – kallein ja tuhoisin valhe, jonka psykologisoitu maailma myy
Kun annamme käytökselle nimen – ”välttelevä”, ”ahdistunut”, ”traumaattisesti kiintynyt”, ”narsistinen”, ”bpd”, ”adhd” – alamme yhtäkkiä tuntea sääliä. Sääli on vaarallinen huume. Se saa meidät luulemaan, että kärsimys on rakkautta, sinnittely jaloutta, itkuilta välttyminen heikkoutta ja toisen ihmisen pelastaminen elämäntehtävä. ”Kukaan muu ei ymmärrä häntä niin kuin minä.” ”Minä olen se, joka voi korjata hänen haavansa.” ”Kun hän vain tajuaa, miten paljon välitän, kaikki muuttuu.” ”Minä olen erilainen kuin ne kaikki exät.”
Ei ole. Jos kaikki muut ovat jo lähteneet – ystävät, exät, terapeutit, perhe – ja sinä olet ainoa joka vielä roikkuu, se ei tee sinusta sankaria. Se tekee sinusta viimeisen uhrin jonossa.
Todellinen kysymys, jota kukaan ei uskalla kysyä itseltään
Sen sijaan että käytät tunteja, viikkoja, kuukausia ja vuosia miettimällä, miksi hän toimii noin, kysy itseltäsi yksi ainoa asia:
Miksi minä siedän tätä?
Miksi annan jonkun toisen traumat määritellä minun arkeni? Miksi luen artikkeleita kiintymyssuhteista sen sijaan että lukitsisin oven ja heittäisin avaimen mereen? Miksi uskon, että minun rakkauteni riittää korjaamaan toisen ihmisen – vaikka hän ei itse halua korjaantua? Miksi luulen, että minun kuuluu olla se, joka maksaa hänen menneisyytensä laskun?
Vastaukset ovat yleensä karuja: Pelkään olla yksin. Pelkään, etten ansaitse parempaa. Pelkään, että kukaan muu ei halua minua. Pelkään, että olen jo sijoittanut liikaa aikaa, kyyneliä ja unelmia.
Ja juuri siinä on se kohta, jossa psykologinen tieto kannattaa suunnata – ei toisen ihmisen selittämiseen, vaan oman itsensä ymmärtämiseen ja parantamisen.
Elämä on liian lyhyt selittelemään muukalaisen paskamaisuutta
Sinä et ole kenenkään pelastusprojekti. Et ole terapeutti, et ole parantava voima, et ole poikkeus, joka muuttaa kaiken.
Jos joku kohtelee sinua huonosti, hän ei tee sitä siksi, että olet hänelle liikaa. Hän tekee sitä, koska sinä et ole hänelle tarpeeksi tärkeä lopettamaan.
Ja se on kaikki, mitä sinun tarvitsee tietää.
Lopeta selittely. Lopeta odottelu. Lopeta toivominen, että hänestä kuoriutuu se ihana ihminen, joka hän ”oikeasti on syvällä sisällä”.
Hän näyttää sinulle jo nyt, kuka hän on. Usko häntä.
Ja lähde.
